Tuija-Kaisa Teikari

Miten tulin tähän paikkaan

Prahalainen koira nousee ratikkaan pysäkiltä lähellä Kaarlensiltaa, istuu ikkunapaikalle, pystyttää korvansa, tutkaa ympäristön ja nousee kyydistä parin pysäkinvälin jälkeen. Ratikassa koiran matkantekoa seuraa suomalainen taidegraafikko. Vuosi on 2002, on kesäkuu ja graafikon matka toinen tähän kaupunkiin. Hänellä on taskuissaan aarteita: vaalea pitsikuvioinen servietti, maasta löydetty kauppakuitti, ryttyinen ruskea sämpyläpussi. On helle, hän nuuskii kaupungin henkeä ja elämää, rapistuneita seiniä, kuluneita katukiviä, kuuman päivän jälkeisiä tuoksuja; nousee vihdoin portaat residenssiin Cechová-kadulla. Hän tekee muistiinpanot, arkistoi löydöt, käy nukkumaan, näkee unia.

Miten tulin tähän paikkaan, kuinka löysin nämä asiat, miten kokoontui se mikä on, ja miten tulin hyväksyneeksi sen mikä puuttuu?

Hapella käypä kulkija

Synnyin Pohjois-Karjalaan, Joensuuhun, Niinivaaralle Hakkaraisen perheeseen syksyllä 1948 kahden veljeksen, Jussin ja Timon, pikkusiskoksi. Minun jälkeeni syntyi vielä tyttö, Marja. Syntymääni liittyy trauma, josta tulin kokonaisuudessaan tietoiseksi vasta aikuisena. Olen kaksonen, mutta kaksossisko syntyi kuolleena. Tämän asian ajattelemisesta hahmottui näyttely Synnytyskertomus vuonna 2002, kun olin 54-vuotias.

Isäni Otso Hakkarainen oli joensuulainen maanmittausinsinööri, maanmittarin poika. Myös vanhin veljeni suuntasi samalle alalle; tosin hän ei ollut kenttätöissä vaan väitteli myöhemmin tohtoriksi ilmakuvauksesta. Isä viihtyi maastossa ja toi kotiin kaikenlaista mitä sieltä löytyy. Hän oli kulkijan näköinen, kesällä nenäliina solmittuna päässä ja aina jalkarätit hyvin käärittyinä saappaissa. Kun isästä tuli läänin apulaismaanmittari ja työ siirtyi metsästä virastoon, hän ei viihtynyt. Ennen töissä mukana kulkenut Pete-terrierikään ei voinut tulla läänin virastotaloon. Minun vaeltamisen ja kävelemisen haluni tulee ehkä sieltä. Toiveammattini olivatkin kulkuri tai "sairaanhoitajaksi Afrikkaan". Enoni on sanonut isästä, että hän oli tarmokas, kiukkuinen ja äärimmäisen avulias. Olen perinyt paljon isältä. Hän oli utelias, kiinnostunut keskustelemaan asioista ja yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän tuki minua taiteilijuudessa: "Meiän Anu on boheemi, taiteen vikkuuttama." Hän myös varusti minua taiteilijan elämään. Hän hankki kuvaamataidon lehtori, taidemaalariJouko Soloselta listan, mitä pitää ostaa, kun aloin maalata öljyväreillä. Hän hankki lainaksi taidehistorian kirjan, antoi kameran, kirjoituskoneen, rinkan, puukon ja taskulampun. Isä kuoli 1977 helmikuussa sydäninfarktiin. Olin silloin Unkarissa opiskelemassa.

Äitiin minulla oli nuorena ristiriitaiset suhteet. Meillä oli erilaiset tahdot, minulla oli se raivokkuus. Äidillä olivat kätketyt asiat. Vain kerran näin hänen itkeneen. Äitini Tuulikki oli sairaanhoitaja, mutta luopui palkkatyöstä perheen perustamisen myötä. Neljän lapsen perheessä, talossa, jossa oli kylmä vesi, huussi ja halkolaatikko, riitti tekemistä. Äiti huolehti myös kodin estetiikasta, hänellä oli hieno väritaju. Äidin tekemät lapaset, sukat ja pyyheliinojen kanttaukset kulkevat suvussa edelleen. Muistan hänen laulaneen paljon heleällä, kirkkaalla lauluäänellään. Äidistä on kaunis muistikuva. Lähenin häntä kuitenkin vasta aikuisena, taistelujen kautta. Haluan mennä kohti. En vaurioidu tietämisestä vaan siitä, etten tiedä. Äitikään ei ollut taiteilijan ammattia vastaan - hän piti aina esillä töitäni - mutta hän kantoi huolta myös toimeentulostani: mistäs se leipä. Suoritinkin sittemmin kuvaamataidonopettajan tutkinnon silloisessa Taideteollisessa oppilaitoksessa.

Minulle suotiin paljon. Perhe oli ylempää keskiluokkaa. Meillä oli kotiapulainenkin vähän aikaa ennen minun syntymääni; lapsia käytettiin konserteissa, sain pianotunteja, kävin partiossa. Vahvasta ja mielenkiintoisesta suvustani en kuitenkaan ole tehnyt kuvia. Isän kuolemasta on olemassa symbolinen teos Unkarin ajalta.

Turvallisuutta ja hillittömyyttä

Kävin Niinivaaran kansakoulua, nykyisin Tonttulana tunnettua. Opettaja Määttänen oli turvahahmo. Kun iltaisin ajattelin opettaja Määttästä, tuli turvallinen olo. Koulumatkat kestivät, sillä matkalla piti tutkia siirtomaatavara- ja lihakaupan ikkunat tai jäädä keräilemään kevättaskuruohoja.

Niinivaaran mäki, jonka rinteessä koti sijaitsi, tuli talo talolta tutuksi. Kotitalon elämä oli sosiaalista. Ruokapöydässä oli aina kavereita. Isällä oli toimistohuone, jossa kävi asiakkaita. Hänellä oli apunaan myös kartanpiirtäjä. Minäkin sain leikkiä töitä yläkerran toimistossa: sain väritellä sinipunakynällä ruutupaperia ja kääntää kirjekuoria. Äidin sukua asui lähellä, tädit kävivät auttamassa ja serkkujen kanssa oltiin paljon tekemisissä.

Koulu jatkui Pielisensuun yhteislyseossa, joka sijaitsi nykyisessä konservatorion rakennuksessa. Sieltä koulu siirtyi Niinivaaralle ja muuttui Joensuun normaalilyseoksi. Vaihdoin leiriä kesken lukion: matematiikan linjalta kielilinjalle. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1967.

Murrosiässä minulla oli uskonnollinen kausi. Luin Raamattua pakkoneuroottisesti. "Miulla on taipumusta hillittömyyksiin. Ehkä se liittyy lahjakkuuteen, herkkyyteen ja etsintään, mutta saattaa joskus mennä överiksi." Oikeudentunto, puhtaan tilan etsiminen on minulle luontaista.

Innostuin kirjoittamisesta, kielestä ja kirjallisuudesta pitkälti loistavien äidinkielen opettajieni, Heljä Kauhasen, Annikki Solalan ja Liisa Hyvösen, ansiosta. Muistan lukiossa lukeneeni paljon Kafkaa, Camus'ta ja Sagania. Rakkaus kirjallisuuteen on säilynyt, ja kirjoitan vieläkin mielelläni. Myös grafiikassa kulkee teksti usein mukana.

Lukioaikana kiinnostus kuvataidetta kohtaan virisi. Ensimmäiset taideopinnot alkoivat Vapaaopiston suojissa 16-vuotiaana. Opettajana oli taidemaalari Aulis Timonen. Vapaaopiston taideluokka sijaitsi Koskikatu 10:ssä. Oli mahtavaa päästä oikeaan taideluokkaan, jossa oli telineet ja kattoikkunat. Yläkerrasta avautuivat hienot näkymät. Vapaaopistolle oli rakennettu varta vasten erillinen grafiikan luokka. Luokasta tuli toinen koti, siellä oltiin joskus yötäkin. Opetus oli alastonmallin piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Elävänmallin piirustukseni ei mahtunut koskaan paperille! Vakituista grafiikanopettajaa ei silloin ollut, mutta vierailevia opettajia palkattiin. Niina Vanas opetti metalligrafiikkaa, jota silloin tehtiin sinkille. Erkki Hervo opetti puupiirustusta, ja ainakin Väinö Rouvinen kävi vierailevana opettajana. Ensimmäiset työt ovat liikuttavia kuivaneulahommia sinkille. Vapaaopiston opinnot liittyivät irti pääsemiseen. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain sieltä tärkeitä ystäviä kuten Irja Puhakan, Ipen.

Vuonna 1965 Kesäyliopistolla pidettiin kulttuuriseminaari. Kävin Mauri Favénin luennolla ja kuulin ensimmäisen kerran sommittelun teoriasta. Teimme myös harjoitustöitä, ja niitä käsiteltiin luennolla. Oli tärkeää saada tietoa ja kritiikkiä. Favén oli myöhemmin opettajani Taideteollisessa oppilaitoksessa.

Seuraavana vuonna Vapaaopistolta oli lähetetty elävänmallin piirustuksia Nuoren Voiman Liiton kilpailuun. Sain Ipen kanssa palkinnoksi osallistumisoikeuden kesäleirille Imatran Pien-Hauskassa. Opettajina olivat Esko Tirronen ja Eeva Vesterinen. Veneellä lähdettiin saareen työskentelemään päiväksi, tekeminen oli intensiivistä. Osasta Imatran porukkaa tuli tiivis ryhmä Suti 66 -leirin jälkeen. Siihen kuuluivat Heikki Arppo, Jukka Lappalainen, Heikki Hakulinen, Mervi Alestalo, minä ja Ippe. Olin myös Ruokolahdella kesäleirillä, ja siellä olivat opettajina Eeva Vesterinen ja Erkki Heikkilä. Eeva Vesterisestä tuli tärkeä ystävä, ja häneltä olen oppinut paljon taiteilijuudesta.

Arkana Esplanadille

Vuonna 1967 hain Taideteolliseen oppilaitokseen sekä päivä- että iltakouluun ja Taideakatemian kouluun. Minä ja Ippe pääsimme molemmat Taideakatemiaan. Taideteollisen oppilaitoksen pääsykokeissa jäi puuttumaan 3/4 pistettä. Taideakatemiaan mentiin koetöillä, joita olin kesällä maalannut vesiväreillä Ukonniemessä vanhasta talosta ja piirtänyt mallista.

Muutin Ipen kanssa alivuokralaishuoneeseen Helsinkiin Rauhankadulle, lähelle rantaa. Asuimme myöhemminkin yhdessä Ipen siskon alivuokralaisena.

Eva Cederström oli opettajani. Olin koeluokalla, toisilla oli opettajana Erkki Heikkilä. Cederströmistä jäi nuorelle opiskelijalle pelottava ja etäinen vaikutelma. Hän ei ehkä katsonut, että minulla olisi lahjoja maalaamiseen. Joskus hän vertasi työtä vaikkapa AlvarCawéniin. Silloin tuntui, että omassa työssä on jotain ideaa. Opetus tapahtui Esplanadilla Wulffin talossa, ikkunasta näkyi Eino Leinon patsas. Tunneilla piirrettiin eläviä ja kipsimalleja hiilellä ja saatiin kritiikkiä öljyvärimaalauksista. Kritiikkityöt maalattiin alivuokralaishuoneessa. Katkut olivat melkoiset, kun kaksi taideopiskelijaa teki huoneessa töitä. Ippe näki välillä jo harhoja. Maalauksia kuivateltiin tuulessa matkalla Esplanadille ja välillä hypättiin ratikkaan. Kritiikkipäivinä istuttiin kauhusta jäykkinä, kuin pienet varpuset seinustalla. Suhde Cederströmiin oli niin vaikea, että hakeuduin saamaan kritiikkiä Erkki Heikkilältä.

Seuraavana talvena lähdin opiskelemaan Taideteolliseen oppilaitokseen. Ippe jäi Akatemiaan. Minulla oli vaikea kriisi. Olisin voinut jatkaa Akatemiassa, mutta epäilykset täyttivät ankarasti mielen: onko minusta taiteilijaksi, mitä taiteilijaksi ryhtyminen tarkoittaa. Kotikasvatus vaikutti myös, päässä kaikui vanhempien kysymys: mistä leipä. Suvussa tai lähipiirissä ei ollut taiteilijaesikuvaa. Sen sijaan lukion hyvä kuvaamataidonopettaja, Aino Rautalin, vaikutti esikuvana.

Opettajaksi opiskelu oli sitä, että minulla oli kuparilaatta edessä, ja olin kuuntelevinani taidekasvatusluentoa. Hirveän paljon tein grafiikkaa mm. Pentti Kaskipuron ja Maria Kähösen opetuksessa. Olin grafiikan tiloissa, Kaskipuron porukassa, vaikka en koskaan kuulunutkaan Kaskipuron kouluun. Minulla oli myös iltakouluoikeus ja luentoja oli lisäksi yliopistolla. Päivät olivat pitkiä, aika oli merkityksellistä ja grafiikasta tuli tärkeää.

En ollut Vanhaa valtaamassa opiskelijapolitiikan kuohuvina vuosina vaan juhlin ja opiskelin tiiviisti. Kiinnostus vasemmistolaisuuteen ja ekologiaan kuitenkin heräsi Taideteollisen aikana. Ajatus demokratiasta eli mielessä. Ehkä siinä oli samaa kyllästymistä eriarvoisuuteen kuin mummolla, kun hän lähti isosta kotitalostaan ja liittyi Pelastusarmeijaan. Ekologisuus on säilynyt matkan varrella töihin vaikuttavampana kuin vasemmistolaisuus.

Pohjoinen ja Budapest kypsyttävät päätöksen

Kesätyöt Lapissa useina vuosina toivat kiinnostuksen saamelaisten taiteeseen. Olin ensin töissä Kautokeinossa tanskalais-saksalaisen pariskunnan hopeapajalla vuosina 1968 ja 1969. Pajalla valmistettiin mm. hopeakoruja vanhojen saamelaisten mallien mukaan. Laurin Pajalla, epävirallisessa "Lapin kulttuurikeskuksessa" Rovaniemellä, olin kesätöissä 1973. Työpaikoissa joutui perehtymään saamelaisten taiteeseen ja symbolien merkityksiin. Luin myös alan kirjallisuutta. Palojärvellä Galdotievan leirintäalueella, Norjan rajalla olin töissä vuosien 1972 ja 1976 kesinä. Matkustelin noina aikoina Lapissa, erityisesti Enontekiön Hetassa. Asuin kylällä lyhyitä aikoja ja tein puupiirroksia, akvarelleja ja kirjoitin. Rovaniemellä tutustuin taidegraafikko Tuula Mukkaan, jonka kanssa ystävystyin ja pidimme yhdessä näyttelyitäkin.

Ostin keväällä 1972 itselleni valmistumislahjaksi Ernst Mankerin kirjan Samefolkets konst. Tuoreena kuvaamataidonopettajana lähdin Rovaniemelle töihin. Toimin opettajana neljä vuotta, niin kauan, että sain opintovelat maksettua. Olin hakenut useina vuosina jatkokoulutusapurahaa Unkariin, Tsekkoslovakiaan ja Puolaan. Sain apurahan Budapestiin lukuvuodeksi 1976-77, jonka jälkeen palasin vielä vuodeksi opettajaksi entiseen paikkaani.

Opiskelu Unkarin kuvataidekorkeakoulussa oli ennen unkarin kielen oppimista vähäistä. Opettajina toimivat Tibor Rozanitz ja Karoly Raszler. Raszler puhui vähän saksaa ja englantia. Kun opin kieltä, tunsin saavani hyvää, purevaa kritiikkiä. En tuntenut olevani erityisen lahjakas, mutta opiskeluaika oli mielettömän hienoa, sai tehdä grafiikkaa aamusta iltaan. Stipendi oli varsin hyvä, ja olin melkeinpä rikas unkarilaisiin opiskelijoihin verrattuna. Tutustuin Unkarissa muusikko ja elokuvantekijä Päivi Takalaan, jonka kanssa ystävystyin jo silloin ja yhteydenpito jatkuu edelleen.

Budapestin-aikana opin asioita, joita olen myöhemmin jatkanut. Tein ensimmäiset väritelaukset silloin. Värinkäyttö yleensäkin sekä koho- ja syväpainoyhdistelmät olivat uutta. Kokeilevuus grafiikassa pääsi silloin alulle. Unkarissa kypsyi ajatus vapaaksi taiteilijaksi jäämisestä ja taidegraafikoksi ryhtymisestä. Hain vielä jatkostipendiä, mutta en saanut enää mahdollisuutta poissaoloon opettajan tehtävistä Rovaniemellä, joten oli palattava takaisin. Rahoitusmahdollisuutta ei ollut. Jos olisin jäänyt Unkariin, kaikki voisi olla toisin.

En tiedä, miksi valitsin grafiikan. Kaikki alkoi maalaamisesta ja väri on tullut viime aikoina entistä tärkeämmäksi. Olen etsinyt väyliä, miten grafiikassa voi toteuttaa maalauksellisuutta. Olen tehnyt uniikkeja töitä. Teen töitä kuin maalari. Ehkä sitä haluaa molemmat, kaiken. 2000-luvulla käynnistyneet ekspressiivisen taideterapian opinnot ovat tuoneet uuden kontaktin maalaamiseen, siellä on maalattu paljon.

Olen käynyt pitkin matkaa värigrafiikan kursseja, mutta tekniikat sinänsä eivät ole jääneet käyttöön. Opettajana ja ammattigraafikkona pitää silti laajentaa ammattitaitoa ja pysyä ajan tasalla.

Takaisin Joensuuhun - opetusta, perhe-elämää, taiteilijuutta

Vuonna 1978 muutin Rovaniemeltä Joensuuhun. Opetin aluksi Pyhäselän ja Outokummun opistoissa aikuisryhmille piirustusta. Seuraavana vuonna Joensuuhun perustettiin lasten taidekoulu. Olen ollut Pekkalan lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksessa tuntiopettajana alusta alkaen. Vuosina 1994-96 opetin päätoimisesti ammattikorkeakoulussa. Opetustyö on tuonut leipää, vaikka apurahojakin alkoi tulla melkein välittömästi. Aluksi minulla oli työhuone Arttelin yläkerrassa taidegraafikko Seija Sokuran kanssa.

Menin naimisiin vuonna 1981 arkkitehti Antti Torikan kanssa. Tyttäret syntyivät vuosina 1981 ja 1985. Ammatissa oli samaan aikaan sellainen vaihe, että sitä oli pyrittävä viemään eteenpäin. Lasten ensimmäiset vuodet olin poissa opetustyöstä. Taidegraafikon työtä yritin pitää yllä mahdollisuuksien mukaan. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1996, mutta perhe-elämä hioi, opetti luopumaan ja ymmärtämään laajemmin. Se auttoi näkemään elämän arvokkaana ja sitä, millainen itse on. Sitoutuminen avioliittoon ja lasten teko ovat vahvimpia valintoja elämässä.

Perhe muutti työn sisältöä ratkaisevasti. Ennen lasten syntymää tein paljon kuvia lapsista, ehkä toivekuvia. Raskausajan työt merkitsivät muutosta. Esikoisesta, Annista, on paljon kuvia. Mutta Iinasta en ehtinytkään tehdä niin paljon. Ihmiskuvat alkoivat kuitenkin hävitä 1980-luvun lopulla. Eläimet ja eläinihmiset ilmestyivät vedoksiin 80-luvun vaihteessa.

"Kyllä se sinullaki vielä oikassee" - evästyksiä, vaikutteita

Olen saanut vaikutteita muualtakin kuin taiteesta. Kotona oli Maailman ihmeet -teos, joka oli luonnontieteellinen kirja. Siitä ovat jääneet mieleen Kizin saaren ja Pääsiäissaarten kuvat. Kotona tutustuin myös Maailman taiteen perintö -kirjasarjaan. Chagallin runolliset ja symboliset maalaukset ja Gauguinin vahvat värit ja symboliikka vaikuttivat, ja jossain vaiheessa Toulouse-Lautrec oli hyvin tärkeä. Hugo Simberg on varhainen vaikuttaja. Aluksi taidetta näki kirjoista ja vasta myöhemmin alkuperäisiä töitä. Joensuun taidemuseon kokoelmiin kuuluu Ellen Thesleffin puupiirros Pieni marionettityttö, joka on ollut minulle aina läheinen. Se on värigrafiikkaa. Viimeksi Antti Tantun työt ovat kiinnostaneet, ja hänkin mainitsee saman Thesleffin teoksen itselleen tärkeäksi. Outi Heiskanen on tietysti "iän kaiken" merkittävä. Olin samaan aikaan Outi Heiskasen kanssa Kaskipuron luokassa. Silloin siellä olivat myös muun muassa Mirja Airas, Marjatta Hanhijoki, Esa Riippa, Hannu Väisänen ja Riitta Åkerstedt. Kaskipuro kuuluu keskeisiin grafiikan opettajiini, vaikka en kuulunutkaan hänen kouluunsa. Kaskipuron opetus oli sellaista, että hän ei näennäisesti opettanut ollenkaan vaan nojaili ovenpieleen huuliharppua soitellen. Mutta sitten, kun hän luennoi materiaaleista, niiden koostumuksesta, niin se tieto oli hirveän tarkkaa, mielettömän hienoa. Hulluuden huippu taidekoulutuksessa olikin hänen mukaansa kuulopuheilla kirvesmieheksi -tyyli. Hänellä oli suuri vaikutus, sieltä minun ammatillinen pätevyyteni on peräisin. Pyrkimys hyvään jälkeen.

Taideteollisesta oppilaitoksesta on jäänyt mieleen muun muassa innostava Esineen muuttaminen -kurssi, jonka opettajana oli Olavi Lanu. Siitä lienee jäänyt kipinä myöhemmin tekemiini koosteisiin. Tärkeää oli myös, että sain Pentti Kaskipurolta ja Antti Hassilta - jotka olivat jo silloin professoreita - suositukset Unkarin jatko-opintoihin. Helsingin opinahjojen opettajista on jäänyt mieleen pitkä lista henkilöitä edellisten lisäksi. Yhtenä kannustimena on toiminut taidekasvatuksen professori Antero Salmisen hyväksyvä ote. Taidekoulutus vaikuttaa olennaisesti siihen, millainen taiteilijasta tulee.

Ystävien työt ovat tietenkin tärkeitä, ne tuntee hyvin, esimerkiksi Ulla Liuhalan, Ippe Puhakan ja Eeva Vesterisen. Joensuussa läheisimpiä taiteilijaystäviä ovat Arja Valkonen-Goldblatt ja Anneli Kokko, jonka kanssa olen jakanut samoja työtiloja hyvin pitkään. Myös Veikko Myller on kuulunut hyvin kauan taiteilijaystäviini. Taiteilijaystävien kanssa puhutaan usein ammattiasioista, sillä tässä ammatissa on jotakin, mitä voi jakaa vain sitä tekevien kanssa.

Minua kiinnostavat taiteilijat, jotka yhdistelevät eri asioita ja kulkevat taiteitten rajoilla. Arkkitehtuuri, veistokset ja käsitetaide vetävät puoleensa ulottuvuuksillaan; omat työni ovat konkreettisesti kaksiulotteisia. Kiinnostavia taiteilijoita tällä hetkellä ovat mm. Kain Tapper, Veikko Hirvimäki, Janna Syvänoja, Anni Rapinoja ja Kaarina Kaikkonen. Kestosuosikkeja ovat Joseph Beuys ja Yoko Ono.

2000-luvulla käynnistynyt kansainvälisen ekspressiivisen taideterapian Inartes-opinnot vaikuttavat taiteilijatyöhön, vaikka taideterapeutin ja kuvataiteilijan työt ovat kaksi kokonaan eri asiaa. Halusin aloittaa opinnot, koska tahdoin lopettaa jotakin ja aloittaa alusta, muuttua. Olin jopa valmistautunut siihen, että taidegraafikon työ loppuu ja työhuone pannaan pakettiin. Kävi päinvastoin. Nyt on selvät, kirkkaat asiat; mustat, harmaat kulkevat mukana. Maalaus on vahvistunut. Värit ovat tulleet voimakkaammin mukaan. Koulutus on muutenkin ollut elämän kannalta tärkeä. Luhistuisin varmaan joka päivä, jos en olisi käynyt tuota koulutusta. Nyt osaa kohdata kriisit, joita koko ajan on. Ei kanna turhia taakkoja asioista, joille ei voi mitään.

Tärkeitä vaikuttajia ovat monet muutkin kuin taiteilijat. Taisto Laakso Hetan kylästä evästi aikoinaan minua: "Kyllä se sinullaki vielä oikassee". Tai rovaniemeläinen todeksi käyviä unia näkevä vanha nainen, Aino Ahtomies. Tai oma selvänäköinen Parta-Ukki.

Nykyisin ystäväpiiriini kuuluu myös ihmisiä, jotka kulkevat ulkona, metsässä, ovat metsä- tai luontoalalla tai teatterissa töissä. Ekspressiivisen taideterapian opinnot ovat tuoneet uusia ystäviä, jotka varmaan myös jäävät.

Ihminen kasvaa niin kuin kasvi kasvaa. Taiteilijuudessa tärkeää on ydin, siihen sisältyy paljon varjeltavaa, kehitettävää, aarteistoa. Elämässä on muutakin kuin taide, vaikkapa hiihto, uiminen, pyöräily, vaeltaminen ja musiikin kuuntelu. Kulkeminen ja kuuntelu.

Hankala olo tietää uuden alkua

Työt syntyvät jonkinlaisen abstrahoitumisprosessin kautta. Vaikkapa ojasta löytynyt tavara muuntuu vedokseksi pitkän prosessin lopputuloksena.

Uudet työt etsivät alkua niin, että sitä kulkee, lukee, keskustelee, pitää silmät auki, lähtee muualle. Jos tilanne on sellainen, ettei toimi, pitää tauon. Olen nykyisin hitaampi ja armeliaampi itselleni. Hankala olo tietää sitä, että jotakin on tulossa. Olen myös oppinut luottamaan siihen, että aina tulee jotain. Eri asia on kuvaideoitten tuottaminen. Ne eivät enää vyöry sillä tavoin kuin nuorempana. On vaikea ruveta ajattelemaan, kenelle ja mitä varten kuvaa tarvitaan. Ex librikset ovat ainoita sen tyyppisiä töitä viime aikoina.

Töiden aloittamiseen tarvitaan hiljaisuutta ja rauhaa. Piirustuksia voi selata: tuo jäi tekemättä, tuo pitäisi tehdä toisella tavalla, tuon viereen sopisi uusi. Korjaan ja revin töitä. Näkykin voi tulla siitä, millainen kuva olisi tulossa. Saatan telata kasan papereita väreillä. On joku tunne ja valitsen värin sen mukaan, telaan sen. Väri on tunne.

Kun opetuksesta on lomaa ja rauhaa, niin voi hiihdellä ja kävellä. Tulee tilaa, että voi aloittaa. Miettii, puuttuuko työstä jotakin, kävisikö siihen joku, sarjojakin tavallaan voi syntyä. Yksittäisen työn on silti toimittava ilman sarjaa, vaikka näyttelyssähän niiden pitää toimia myös yhdessä. Jos ei pääse eteenpäin, voi kirjoittaa, piirtää tai mennä vaikka istumaan taidemuseon Madonna-huoneeseen. Uran alkuvaiheessa tein luonnoksia, nyt luotan siihen, että se menee. Jos ei mene, voi maalata.

Esitöinä sekoittelen ensin värejä, revin paperia, rättejä, leikkaan makulatuureja, tarkistan prässin kunnon. Grafiikkaan liittyy paljon esitöitä. Valitsen ensin paperin koon, minkä kokoista haluaisin tehdä - tulisiko etsaus laatalle vai osalle laatasta vai koostuisiko useammasta laatasta. Pitää päättää, tekeekö transparenttia, sotkeeko värejä, tekeekö metallille, pahville vai mille. Usein tausta tehdään ensin väritelauksena ja sen päälle viivasyövytys. Seuraa tuijottelua. Jos työ on iso, grafiikan pajalla voi vedostaa tai ommella vedoksia yhteen. Työ on rakentamista, kerroksellista. Taiteilijan pitää myös päättää, milloin työ on valmis. Vika kuuluu työhön. Se jätetään siihen, jotta työ voi hengittää, ei mene tukkoon. Kokonaishahmo on jollain lailla mielessä, kun aloittaa. Pitää tietysti olla jotain tietoa siitä, miten se saadaan aikaan, esimerkiksi materiaalit pitää tuntea hyvin. Työssä on eri vaiheita, mitä milloinkin voi tehdä. Etsauksessa odotellaan, että paperit kuivavat, syövytyksessä, että se valmistuu.

Kirjoitin syksyllä 2007 työprosessistani tällä tavoin:

"Joskus syntymisen prosessi on hidas. Idea on voinut itää vuosia. Joskus taas nopea oivalluksen välähdys - tuo täytyy tehdä - johtaa suureen sarjaan vedoksia. Ennen uuden työn aloittamista on yleensä levoton ja jotenkin vaikea olo. On tehtävä sitä sun tätä sijaistyötä. Ratkaisevalta tuntuu, että pysyttelen työhuoneessa aloillani, kun ymmärrän uuden työn tekevän tuloaan. Kuljeskelua, huuhailua ja sijaistyötä olen tottunut pitämään työprosessiin kuuluvina. Taidegraafikon työssä on minulle onneksi paljon siirtymävaiheen toimintoja. Puhdistusriepuja ja -papereita voi repiä, kuivatus- ja painopaperit pitää leikata, väritelauslevy on puhdistettava, laatta valmistettava. Joskus vaikka koko työhuone on siivottava ja entiset työt otettava pois seiniltä, että saisi alkuun uuden työn tekemisen.

Yhä edelleen käy kuitenkin myös niin, että jos työssä on ollut pitkähkö tauko, esimerkiksi ensimmäiset väritelaukset eivät onnistu. Nykyään revin iloisesti epäonnistuneen työn. Uusi alku, pois silmistä huono vedos, sillä siisti.

Työvaiheissa väittelen itseni kanssa ja teen monia valintoja ja päätöksiä: painanko esimerkiksi transparenttivärillä, montako väritelausta tarvitaan, painanko saploonakuvan väritelauksen alle vai päälle vai viivasyövytyksen kanssa yhtä aikaa... Teos kehittyy itsepäisesti ja yllättävästi omaa tahtiaan. Sattuma tai epäonnistuminen voi auttaa lopputuloksen syntymisessä. Vaiheet vievät työtä eteenpäin, minun on joustettava mukana, vaikka yritänkin määräillä ja päätän, milloin työ on valmis.

Vieläkin olen yllättynyt, kun joku työ onnistuu. Mitä oikein tapahtui? Onnistunutkaan työ ei ole yleensä sellainen kuin kuvittelin tekeväni, mutta olo on riemukas, kun jo "näen seuraavan työn"."

Matkat ovat ymmällään oloa ja tunnistamista

Matkalla kaikki vaikuttaa. Arkea elämällä syntyy ymmärrys kulttuurista. Uudessa paikassa yritän vähitellen käsittää esimerkiksi lehtiotsikoita. Taiteen ottaa eri tavalla vastaan, kun on eri kulttuurissa. Tuo kasvo, tuo kukko, tuo köynnös kertautuu bussissa, tiellä, maalauksessa. Aistii sen, miltä tuntuu, kun asiat eivät ole muuttuneet, vanhoissa maalauksissa näkee saman, minkä kadulla nyt. Seuraa, miten ihmiset käyttäytyvät, tervehtivät, onko sääntöjä, noudatetaanko niitä. Se, miten ihminen neuvoo toista, kuvastaa maata, ilmapiiriä. Jotain siitä jää itseen.

Ymmällään olo, ei-tietäminen on matkan olemus. Kaikki muut osaavat olla: kukko osaa, gekko liikkuu, mummo istuu, minä vain olen käymässä täällä. Toiset ovat tuhatvuotisessa jatkumossa täällä, minä käymässä. Irrallaan olo on olotila, jota vahvistavat satunnaiset, intensiiviset kohtaamiset. Sanojen ymmärtäminen avaa yhteyksiä asioiden välille, lahjoittaa yksinkertaisia oivalluksia.

Olen tehnyt opintomatkoja Euroopan eri maissa mahdollisuuksien mukaan, useimmiten residensseissä asuen ja apurahan turvin. Unkarin-matka oli ensimmäinen ja pisin. Muita pidempikestoisia oleskeluja ulkomailla on ollut Espanjan Marbellaan, Tanskan Viborgiin, Italian Grassinaan, Ruotsin Göteborgiin, Arenys de Mariin ja Barcelonaan Espanjaan, Tsekinmaahan Prahaan, Koillis-Eestiin ja Venäjän Karjalaan Belomorskiin, Äänisen takaiselle Pudozin alueelle vuodesta 1993 alkaen yhdeksänä kesänä, vuoteen 2004.

Matkoilla ovat kiinnostaneet hautausmaat, kirkkojen lattiat, kuluneet talojen ulkoseinät, ovet ja ikkunat, mutta myös mummot, lapset ja ukot, nykyisin eniten arki. Tutustun kyllä mielelläni etnografisiin museoihin, ja muistissa kulkevat muun muassa esihistorialliset kalenterit ja haudat sekä esimerkiksi Dublinin National Museumin tuhansia vuosia vanha vene ja turpeeseen muumioitunut ihminen.

Kiinnostus suomalais-ugrilaisuuteen, kansantaiteeseen ja saamelaistaiteeseen, merkkeihin ja symboleihin on arvattavasti osaksi perimää, mutta myös sarja sattumia, tapahtumasta toiseen johtanut ketju. Tätä ihmisen historian siivua, viestejä ennen kirjoitustaitoa, merkkejä, jotka jostakin syystä kiehtovat, seurailen.

Grassinan utu, savu ja värit

Grassinassa huhtikuussa 2005 olin vanhojen ystävien kanssa. Päivärytmi tavalliseen verrattuna ei matkalla muutu muuten kuin, että on rauhallista. Aika kokoontuu, voi itse päättää ajankäytöstä, päivästä tulee pidempi. Kaukosäädöllä vain muistan muut, ei ole laskun maksua, ei puhelinsoittoja. Aamun hetkenä, yksin ollessaan voi oivaltaa erityistä, kirjoittaa muistiin.

Aamulla ja illalla tein työtä, päivällä kävin Firenzessä tai kuljin Grassinassa. Kiipesin mäkiä ylös, alas. Oli myös päiviä, jolloin ei ollut lähtöjä mihinkään. Jos ei olisi ollut korvatulppia, olisin herännyt jo mustarastaan kanssa. Makuuhuoneeni ikkunasta näki kukkuloille. Utu nousi aamulla, sitten savut. Kukot kiekuivat, lapset juoksivat. Tein aamu- ja iltalenkin joka päivä. Kirjoitin päiväkirjaa ja tein taiteilijakirjaa.

Päiväkirjan ote 5.4.: "Se mitä Belomorskissa ja Äänisellä olen oppinut taiteesta, miten se irtaantuu todellisuudesta, on nyt minulle hyvin tärkeää. Kokemukset käsitellä sydämellä, kädellä ja hermostolla. Giotton ikkunasta haistan savun; kuulen lapset, liikenteen, koiran... äänet ja tuoksut, jotka lempeästi asettavat minut tänne. Työhuoneen kattovalon alla saan kootuksi akvarellipalasille jotakin tästä huhtikuisesta matkasta. Renessanssin ja etruskien ketjuun. Viesti - siru toivoa, kauneutta maailmaan tajuntaan. Tutustuin pitkästä aikaa vesiväriin. Kastelen akvarellipaperia ja värinappeja, kokeilen, saisinko polkupyörässä näkemääni valkealla sekoitettua turkoosia tai repaleisen vaatteen siniharmaata, joka sointui kuin M:n alttaritaulussa, tai mansikkajäätelötötterön hennon kellertävän vaaleanpunaisen, fragola. Helpottunut olo, siru linnunrataa, ei tiedä ja se on hyvin tärkeää. Vesivärin lumo, seepiatussi, kuivamustekynä."

Matka on osaamattomuuden kohtaamista, opettelua, säännöllistä työntekoa. Kolme tapaa riittää: isot öljypastelliliidut yhdessä peitevärien kanssa, akvarellit yhdessä kirjoittamisen kanssa ja telaus yhdistettynä etsaukseen. Kuivamustepiirrokset ovat päivittäisiä, minimaalisia rekisteröintejä seinäpinnoista. Värin ahmiminen on minulle elintärkeää nyt. Säästin värinsekoituslaputkin talven varalle.

Tekemiseni ovat yksinkertaisia oleskellessani ulkomailla. Merkitsen ylös päivän sanan, minkä eläimen näin tänään, mikä väri oli tänään, minkälaista oli tänään. Grassinassa 2005 huhtikuussa minulla oli kaksikymmentäkahdeksan A5 -paperia, joihin ajattelin tehdä muistiinpanot. Ensimmäinen muistiin merkitsemäni sana oli volare - lentää. Tein sivun taiteilijakirjaan päivittäin.

Keräily on työtapa. Tienvieriltä löytyy aina jotain. Havainto on lähtökohta. Aloitan nollasta, havainnoin ympäristöä. Huomaan vaikka kävyn, oliivipuun oksan, muumioituneen sammakon, jotakin konkreettista, joka merkitsee minulle jotain. Yritän ensin tehdä vesiväreillä, piirtämällä, kokeilemalla. Maalasin esimerkiksi kultaisen liskon kengänkantalapulle. Kirjoittaminen, luonnosten tekeminen, päiväkirja ovat työtapoja matkalla ollessa. Säästän myös kortit ja kirjeet matkoilta. Kirjoitan kirjeitä, otan valokuvia. Suunnittelen, miten jatkan työtä kotona. Grafiikka syntyy vasta työhuoneella.

Havainnon asettaminen lähtökohdaksi on ilo, vaikeus ja ihanuus. Se liittyy isompaan, keskittymiseen ja läsnäoloon. Se on ydintä. Mutta on oltava matkan päässä, jotta jotain syntyy. On aikaa tunnustella mitä on tulossa. Olen saattanut piirtää joka päivä puuta kuten Viborgissa tein kaksi kuukautta, tai mehiläisvahaliidulla labyrinttia kuten Göteborgissa. Etruskit tulivat töihini ensimmäiseltä Grassinan-matkalta. Matkoilla syntyy paljon töitä, jotka eivät koskaan päädy esille. Ne joko poikkeavat niin paljon muista töistäni tai ovat mielestäni niin huonoja, että en halua niitä näyttelyyn.

Matkalla on enemmän turvassa, turvallisemmin kuin kotona. Ennakkoluulot murenevat, on silmäkkäin työnsä ja itsensä kanssa. Pelko häviää. "Maailma on hyvä" on tärkein kokemukseni matkoilta. Vertautuu mestareihin, kuinka pieni on ja silti tekee. Havainnot avaavat aistit ja syntyy assosiaatioita: oksa siemenkotineen helisee, jalavanoksa on kuin vappuviuhka, joku lehti on kuin vaakuna, viiniköynnöspelto on täynnä tanssijoita. Teen näistä käsityöharjoituksia, piirrän myös kävelyreitit. Kerran sain naapureiden aterian jäännöksinä simpukankuoret käyttööni.

Matkalaukkuuni on jäänyt monenlaista: Roomasta ja Firenzestä etruskitaide, Tanskasta nykytaiteen näyttelyt, arkkitehtuuri ja muotoilu, Venetsian biennaalista vuonna 1990 Anish Kapoor, Unkarista kansantaide, Lapista saamelaisten hopeakorut ja esineistö, Saksasta Nolden akvarellit, Göteborgista labyrintit, viikinkitaide, kalliopiirrokset ja etnologia, Dublinista keltit, Barcelonasta Tapies ja gotiikka - erityisesti keskiajan taiteen pelkistys vetoaa... Firenzessä on uusi Leonardo-museo, jossa on ihania puisia vempeleitä. San Marcon freskot kiinnostivat tällä kertaa kaikkein eniten. Prahassa kävin paljon elokuvissa. Jos menen Pariisiin, haluan käydä konserteissa. Jokainen matka on muuttanut minua ja työtäni.

Vuori ja tunturi töissäni ovat kaikilta matkoilta kotoisin. Ne ovat Kolilta, Lapista, Italian kukkuloilta, Espanjasta. Etruskit ovat suoraan Italiasta ja labyrintit Ruotsista, Tanskasta heinäpaalit. Tanska on niin matala maa, jossa keltaiset heinäpaalit lepäävät. Tein spiraalit silloin Tanskassa. Olen matkustellut itärajalla, Euroopan ja Pohjoismaiden residensseissä. Mutta haluaisin mennä Afrikkaan! Nepal, Meksiko, Peru olisivat hienoja nähdä. Minulla on halu nähdä, olen vielä vahva.

Äänisen kalliopiirrosmatkat - kuin olisin kotiin tullut

Vuonna 1993 minulla oli näyttely Petroskoissa, jonka myötä pääsin käymään Äänisen kalliopiirrosalueella. Matka vaikutti vahvasti. Oli kuin olisin kotiin tullut. Ehkä Äänisen-matkat ovat kaikkein suorimmin tulleet töihin, hiertokopiografiikkana.

Näitä telttaleirimatkoja on tehty vuodesta 1993. Telttaleiri voi kestää esimerkiksi kymmenen päivää. Se on intensiivistä elämää, joka tuntuu pidemmältä kuin onkaan. Mukana voi olla viisi tai kaksikymmentäviisi henkilöä, pääosin taiteilijoita ja tutkijoita eri maista. Kaksi ihmistä hoitaa vuorollaan päivän leiriä, huolehtii nuotiosta ja ruuasta.

Retkieväs yhdelle hengelle vuodelta 2002:

Näkkileipään hiero valkosipulia,

päälle halstrattua särkeä + yrttisilppua tai ruohosipulia;

repussa pehmenneenä ihana retkieväs.

Nuotio- ja ruokavastaavien huolehtiessa tehtävistään muut tekevät omaa työtään: piirtävät, valokuvaavat, tutkivat kalliopiirroksia. Ihmisiä yhdistävät Suomen ja Viron muinaistaideseurat, joitten kokouksissa me myös tapaamme. Joskus on leirimatkan yhteydessä käyty Pietarissa Eremitaasissa tutkimassa kalliotaidetta.

Äänisen kalliopiirrokset ovat suomalais-ugrilaisten vanhaa kuvaperinnettä. Ne vaikuttavat kauneudellaan, merkillisyydellään ja viimeistellyillä muodoillaan. Kalliotaide on kokonaisvaltainen kokemus, sillä siihen liittyy myös paikka, johon se on sijoitettu. Minulle on tärkeää, että piirroksia voi koskea omin käsin. Niitä saa rauhassa katsoa ja tutkia. Niistä ei ole esitetty lopullista tulkintaa, niitä voi pohtia. Kuviin liittyy myös ympäristö, johon ne on tehty. Voi miettiä, millä perusteella kulloinenkin paikka aikanaan on valittu. Joittenkin kuvien luona esimerkiksi aaltojen loiske kallionkoloon kuuluu nyt selvästi.

Äänisen kalliopiirrosalue on 20 kilometriä pitkä alkaen Vodla-joen suulta. Rannalla kuljetaan yleensä jalan tai veneellä kallioniemeltä toiselle. Olen tutustunut kalliotaiteeseen myös Belomorskissa Uiku-joen suulla Vienanmeren rannalla. Matkoilla on löytynyt uusiakin kalliopiirrospaikkoja. Piirroksia ei ole suojeltu, ja aluetta pääsee tutkimaan melko vapaasti. Tosin viime vuosina turismi on lisääntynyt. Tämä kasvattaa haittojen riskiä.

Teen kalliopiirroksista liidulla tai grafiitilla frottaaseja eli hiertokopioita. Ne tehdään paperille. Ne ovat sukua jäljennöksille, joita tehdään kolikoista paperille. Hiertokopioiden teossa on aina kysymys kelistä, paperista ja hierräntävälineestä - ne kun saa sopimaan yhteen, niin voi saada hyviä kopioita. Frottaaseista teen muovisia sapluunoita, joiden avulla telaan värin paperille.

Frottaaseissa minua kiehtoo niiden yhteys grafiikkaan. Kumpikin on jäljen jättämistä paperille. Kalliopiirrokset siirtyvät teoksiin yleensä alkuperäisessä koossa. Joskus kuitenkin yhdistelen niitä omalla tavallani. Myös värit valitsen. Kalliopiirrosten eläin- ja ihmishahmot yhdistyvät teoksissa usein kuparille piirrettyyn viivaan.

Lisäyksiä varustelistaan 2004 (jos vielä tulen tänne...)

mustaa ohutta sitkeää pakkauspaperia museoiden hankintakeskukselta

mutavärjättyä paperia

mustaa puupiirrospaperia?

mustaa vähän kiiltävää ohutta paperia

hienojakoinen grafiittijauhe + Pirkka-hiuslakka

peitepiirrokseen kynä, joka ei leviä kostealle pergamiimille...

Kotiseutu - että osaa suhtautua räntään

Kotiseudulta olen kuvannut erityisesti jokea. Kotiseudun maisemia ovat mökkikallio, Pielisjokirannan kävelytie, näkymä Suvantosillalta järvelle päin ja oman keittiön ikkunasta ulos. Kotiseutua ovat myös vuodenajat, murre ja välimatka Helsinkiin. Junamatkalla Helsinkiin Kiteen kohdalla alkaa hengitys kulkea. Kun elää periferiassa, pikkukaupungissa, Itä-Suomessa, tarkastelee taidetta täällä suhteessa muun Suomen ja maailman taiteeseen.

Kaksi muistiinpanoa Suomeen palatessa:

Lentokoneessa 30.4.2005 Frankfurt-Helsinki:

Että osaa suhtautua räntään... Ei saa haista miltään... Se on vain Suomi... kaivata... maa, josta on kasvanut... se ikuinen kunnon kesän odotus...

Junassa Tikkurilassa:

Katselen vielä pakkasyön jäljiltä valkeana kiiltäviä lumen peittämiä peltoja. Ihmeellinen tunne, jota ei ennen ole ollut. Hellyys Suomea kohtaan. Pelto, multa, metsä. Joku hiihtää litteää peltoa. Kevät.

"Nöyrän kartturin hermoradalta" löytöretkeilijän reviireille

Anu Torikalla on teos Juokse sinä humma vuodelta 2004, joka kertoo kahden kengän kantalapun ja viivasyövytyksellä toteutetun evergreenin sanoin tunnelmasta kulkijan tiellä: Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja taival on pitkänlainen... maantien mutkassa pieni on tölli ja siellä on kirsikkapuuni...

Taival on kiemurrellut "nöyrän kartturin hermorataa" pitkin, labyrintin seitsemän käytävän kautta löytöretkeilijän laajoille reviireille - ja matka jatkuu. Telttaleiri tuulisen Äänisen rannalla, Toscanan tuoksut ja värit tai Prahan koirien korttelitietoisuus kulkevat mukana lähelle syntymäkotia, isoisän taloon ja työhuoneelle, arkeen. Grafiikan teko tarjoaa päivittäisen taistelun monine vaiheineen: painolaatan voi "teurastaa", vanhoja vedoksia voi ihmepelastaa, lopputulos on aina yllätys, töitä voi jatkaa ja muunnella. Kuvan synty on mysteeri kuten runon synty. Aale Tynni on kuvannut sitä näin: "Hän [runoilija] tekee maailmanympärimatkan eikä kenties saa tästä komeasta aineksesta säettäkään runoon. Kävellessään puuliiteriinsä hän jonakin päivänä huomaa oksan varjon, sata kertaa nähdyn: tänä erityisenä päivänä siinä on runon alku."

Tuija-Kaisa Teikari

Viitteet: